koulutraumat

Olen halunnut jo pitkään kirjoittaa tällaisen postauksen, joka käsittelee lähinnä peruskoulusta aiheutuneita "traumoja". Ehkä sana trauma on vähän liian ylireagoitu sana, mutta paras sana ilmaista aihetta. Joten mitään kamalia traumoja en ole koulusta saanut, nukun siis yöuneni ihan hyvin. Mutta ikäviä tapauksia on kouluaikoina sattunut sen verran kyllä, että osa vaikuttaa minuun vielä tänäkin päivänä. Lyhyesti kerrottuna, olin kaksi ensimmäistä kouluvuottani Alakylän koulussa, kunnes pääsin varmoin askelin musiikkiluokalle ja siirryin Seinäjoen keskustassa sijaitsevaan Marttilan kouluun. Siellä vietin ala-asteen. Jatkoin musiikkiluokkia yläasteelle ja sama luokka säilyi. Koulu vaan vaihtui muutaman metrin päähän, Lyseoon. Yläasteen jälkeen kävin kuukauden ajan Seinäjoen Lukiota, kunnes vaihdoin kauppikseen. Kauppiksen kävin 85% loppuun, mutta lopetin kesken sillä tulin raskaaksi ja pahoinvointi oli niin kovaa, ettei koulun käynnistä olisi mitään tullut. Ennen kuin aloitan, haluan tehdä selväksi, etten halua loukata ketään tiettyä ihmistä tekstissäni, puhun nimettömästi. 

Alakylän koulu. En muista paljon mitään sieltä, mutta muistan vielä tänäkin päivänä minun ensimmäisen opettajani. Olin koulussa ihan hyvä ja olin kiltti oppilas. Kaveerasin toki muutaman vähän "huonomman" kaverin kanssa, minkä takia sitten lintsailin vähän ja myöhästelin koulusta. Mutta olin silti kiltti ja pohimmiltaan tunnollinen oppilas. Minusta oli helppo tykätä. Jostain syystä kuitenkin opettajani vihasi minua. Meidän luokalta kolme oppilasta pääsi musiikkiluokille. Meille pidettiin kai jonkinlaiset "läksiäiset" ja saimme tikkarit. Kun opettaja jakoi tikkarit koko luokan edessä meille, hän sanoi muutaman "ihanan" lauseen. Kahdelle muulle musiikkiluokalle päässeelle hän sanoi onnittelut, halasi ja antoi heidän valita minkä värisen tikkarin haluavat. (Tämä tikkarin valintahan oli tokaluokkalaiselle iso juttu, kuvitelkaa). Kun minä viimeisenä saavuin opettajani luo hymyillen valmiina halaukseen, hän vain taputti olkapäälleni, antoi minulle vihreän tikkarin ja sanoi, "toivottavasti sinulle ei tule ongelmia matematiikan kanssa ylemmillä luokilla". Ja myöhemmin, matematiikan numeroni laski. Toinen "trauma" samaiselta opettajalta, liittyi äidinkieleen. Monet varmaan muistaa, kun äidinkielessä oli vihkoja mihin harjoiteltiin kirjaimia. Olin mielestäni hyvä siinä ja tykkäsin käsialastani. Tunnin päätteeksi opettaja pyysi minut luokan eteen, siis koko luokan oppilaiden eteen ja sanoi, "Emilia, sinä taidat tarvita tukiopetusta pikku e:n kirjoittamisesta. Pikku e -kirjaimesi on liian pyöreä. Jää luokkaan koulun jälkeen". Voitte vain kuvitella kuinka nöyryyttävää ja turhauttavaa tuo oli, etenkin kun olin todella herkkä ja otin helposti asioista itseeni. 

Marttilan koulu. Ensimmäisenä tulee mieleen varsin yleinen, varmasti monelle ihmiselle tapahtunut nolo asia. Tarjottimen tiputtaminen ruokalassa. Ensimmäinen ruokailu uudessa koulussa, kädet hikosi ja tärisi. Ruokailuun meneminen oli ikään kuin suoritus. Ei tiennyt kenen viereen menisi istumaan ja mihin astiat palautetaan. Kamala rysähdys ja tarjotin tippui. Koko ruokasali käänsi katseet minuun ja alkoi taputtamaan käsiään. Olin tuolloin varmaan yhtä punainen kuin tomaatti. Näitä juttuja olisi monia. Sitten on yksi asia, mikä vaikutti ala-asteella ja vielä yläasteellakin käyttäytymiseeni, mitä oikeastaan kukaan koulukavereistani ei vielä tänäkään päivänä tiedä. Asia oli silloin todella nolo ja aihe oli arka. Monet tietävät, että olin kova lintsailemaan ja keksimään tekosyitä kouluaikoina jopa kavereilleni. Jotkut ehkä saattavat muistaa sen kun skippasin koko musiikkiluokkien joulukonsertin yksi vuosi. Ala-asteella meidän oli pakko pitää kuoropaitoja. Kaikilla piti olla marimekon paidat. Mieluiten pitkähihaiset. Ilman paitaa, ei ollut asiaa kuoroon. Yksi ilta ennen joulukonserttia (taisin olla kutosluokalla) itkin äidille, etten voi mennä laulamaan. Kavereille ja opettajille väitin olevani kipeänä. Todellinen syy oli se, että kärsin liikahikoilusta. Siis ihan oikeasta sairaudesta. Kyseinen sairaus oli lähinnä todella epämukava, haitallinen sosiaalisissa tilanteissa ja todellinen riesa. Sairaus esiintyi ainoastaan kainaloissa, mikä oli todella epämukavaa. Pahimmillaan tämä oli 12-15 vuotiaana. Sitten se laantui. Onneksi! Tässä siis syy lintsaamisilleni ja sille, että olin usein "kipeänä" kotona. Miten tämä liittyy aiheeseen koulutraumat? No tässä syy. Äitini järjesti tapaamisen opettajani kanssa kyseisestä aiheesta ja mietimme vaihtoehtoja, miten asiat järjestyisivät parhaiten. Että inhottava sairauteni ei vaikuttaisi opiskeluuni. Olimme varmoja äitini kanssa että opettaja ymmärtäisi. Sen sijaan hän huusi minulle tapaamisessa, kuinka hikoilu ei ole syynä poissaololle. Eihän se tavallaan olekaan, mutta kuvitelkaa itsellenne tuollainen tilanne. Ja kyse ei siis ollut mistään pienestä haitasta. Tämän jälkeen lintsaamisesta tuli tapa ja kouluarvosanani huonontuivat...

Seinäjoen Lyseo. Yläasteen liikuntatunnit olivat melkein pahempia kuin ala-asteella. Kaikessa piti olla hyvä, vaikka kuinka sanottiin että "kun yrittää, se riittää". Minulle liikunta oli ihan ok, mutta olen nykyään näin aikuisena tajunnut, kuinka peruskoululiikunta vaikuttaa minuun vieläkin. Josen kanssa olemme talvisin puhuneet hiihtämisestä, keväällä lenkkeilystä, kesällä uimisesta ja syksyllä salilla käyminen on käynyt mielessä. Mutta etenkin hiihtoon on jäänyt "traumat". Piti hiihtää niin nopeasti ja hyvällä tekniikalla ja silti hiihdosta piti aidosti nauttia, jotta saisi liikunnasta todistukseen edes kasin. Etenkin jos pyrit edes ysiin. Minä taisin juuri ja juuri saada kasin. Voin kuvitella, kuinka monelle ihmiselle on jäänyt liikunnasta paha kuva koulun takia. Vaikka kun oikein ajattelee, hiihtohan on tosi jees. Oikeassa seurassa ja juuri siihen tahtiin ja tyyliin kuin itse haluaa. Toinen mikä on pakko kertoa yläasteesta, on musiikkiluokkien (erityisesti meidän luokan) kova taso koulumenestyksessä. Muistan kun salaisesti kotona itkin, kun tuntui että olen erittäin huono koulussa. Tavallaan jossain välissä vähän luovutinkin koulun suhteen, jolloin oikeasti alkoi mennä koulussa huonosti. Keskityin enemmän vain kavereihin ja tykättynä olemiseen. Karusti sanottuna sain pienet "traumat" meidän luokasta. Se, että kaverit itkivät paremmasta koenumerosta, kuin mitä minä itse sain, sai minut tuntemaan itseni huonoksi. Ja sitä kilpailun ja vertailun määrää tuohon aikaan, huh huh. Muistan kuitenkin ikuisesti yhden ihanan lauseen, mitä yksi opettajistani minulle sanoi, "Kyse ei ole siitä, että olisit huono, vaan siitä että luokallasi on niin kova taso. Jos olisit normaaliluokalla, olisit yksi hyvistä. Älä vertaa itseäsi muihin, ainoastaan itseesi." 

Jos saisin nyt jutella 12 vuotiaan itseni kanssa, kehottaisin minua olemaan oma itseni, aina ei tarvi viihdyttää muita. Joskus pitäisi vain kuunnella itseään ja olemaan vähän itsekkäämpi, eikä vertailemaan itseään muihin. Toinen asia mitä sanoisin silloiselle itselleni olisi se, etten ole tyhmä. Neuvoisin itseäni siinä, etten alistuisi ihmisille ja usko ihmisiä, jotka sanovat minua tyhmäksi. Se, ettei osaa matikkaa, ei tarkoita sitä ettei osaisi mitään. Älykkyyttä on niin monenlaista. Ihmiset, jotka haukkuvat tyhmäksi toista vain huonon matikkapään takia, ovat ehkä itse "tyhmiä" muissa aiheissa. Ehkäpä sosiaalisissa tilanteissa, musikaalisuudessa, keskustelutaidoissa tai muissa asioissa. Nyt ainakin tiedän, miten neuvoisin ja tukisin omaa lastani tällaisissa tilanteissa, joissa opettajatkaan eivät osaa käytöstapoja. Mutta kaikesta näistäkin selvittiin. Joissain tilanteissa minulle helposti tulee vieläkin tyhmä olo ja en uskalla luottaa omiin taitoihini vielä, mutta ehkä sekin muuttuu jossain vaiheessa elämää. Se on vain hyvä, että elämässä on haasteita!






Kommentit

Suositut tekstit