asiaa äitiysmasennuksesta

Luin pari päivää sitten vanhan artikkelin, missä puhuttiin äitiysmasennuksesta. Artikkelissa kerrottiin hyvin lyhyesti, mitä äitiysmasennus tarkoittaa ja miksi monet äidit kokevat alakuloisuutta synnytyksen jälkeen. Teksti jätti minut hyvin ärsyyntyneeseen olotilaan lähinnä siitä syystä, että tajusin kuinka vaiettu asia äitysmasennus loppupeleissä on. Ja jos siitä joskus puhuttaisiinkin - se olisi "valtavan noloa".

Vuonna 2016 sairastuin itse äitiysmasennukseen, pari kuukautta Alinan syntymän jälkeen. Masennus ei tarkoittanut minun kohdallani sitä, että olisin ollut jotenkin epäpätevä huolehtimaan lapsestani, tai että olisin ollut jotenkin itsetuhoinen. Äitiysmasennus minun kohdallani oli enemminkin täydellinen uupuminen ja siihen liittyi isosti sellainen "eksyksissä itseni kanssa" -olo. Olin ystäväpiirini ensimmäinen äiti aika ahdasmielisessä kaupungissa ja jotenkin vain seinät tuntuivat kaatuvan päälle. Sitä on vaikeaa selittää.

Olen saanut valtavan määrän uusia ihmisiä ympärilleni sen jälkeen kun tulin äidiksi. Yhtäkään ystävää en ole menettänyt, vaikka olinkin nuori äiti. (Puhun menneessä muodossa nuori, sillä spekuloin juuri sitä, etten nykypäivänä ehkä niin erityisen nuori äiti enää olekaan, heh). Mutta niin, kyse alakuloisuuteeni ei ollut liitoksissa mihinkään muuhun kuin minuun itseeni. En masentunut siksi että minulla oli lapsi, enkä siksi että olin kavereistani ainut äiti. Enkä edes siksi, että Jose oli armeijassa melkein koko Alinan vauvavuoden. Okei, tuo aika oli kyllä aika yksinäistä - mikä ei ainakaan parantanut alakuloista olotilaa.

En ole koskaan saanut diagnoosia, mutta mitä enemmän aikaa tuosta vuodesta 2016 kuluu, sitä enemmän ymmärrän kärsineeni juurikin tuosta vaietusta äitiysmasennuksesta. Olin paljon kotona, kavereiden näkeminen tuntui raskaalta - edes Josen lomat armeijasta ei hirveästi ilahduttanut. Minulla ei ollut autoa millä olisin voinut liikkua, Seinäjoella oli ankeaa ja muutenkin aika tuntui menevän hirveän hitaasti. En päässyt aloittamaan vielä elämääni tuolloin kunnolla, vaan elin pysähtyneenä. Itkin paljon. Oikeastaan vasta nyt Robinin vauva-aikana olen saanut kokea sen, mitä tarkoittaa kun vauvavuosi menee sekunneissa ohi. 

En hakenut masennukseen mistään apua enkä tykännyt puhua asiasta neuvolassa, koska ajattelin olevani vain väsynyt. Ja siltä se rehellisesti vain tuntui. Olin lukenut ja ottanut selvää, että vauvavuosi on monille raskas ja monet ovat väsyneitä. Nyt kun tuosta on kulunut jo kolme vuotta, näen asiat paremmin. Näen miten tyhjiä päiväni olivat. Näen miten joskus makasin monta tuntia sängyssä. Näen miten ainut ihminen joka sai minut silloin välillä hymyilemään, oli pieni Alina-vauva siinä vierellä.

Kaikki kuitenkin muuttui, kun Jose pääsi osaksi arkeamme kesällä 2016. Meillä oli auto millä pääsimme liikkumaan, meillä oli edessä muutto toiseen kaupunkiin ja muutenkin edessä oli iso valopilkku - positiivinen sellainen. 

Nuo asiat riittivät masennuksen karkoittamiseen ja nyt olen voinut nämä kolme vuotta todella hyvin! En ole ihminen joka masentuu helposti, enkä olisi ikinä voinut kuvitella sanovani, että juuri minulle tulisi äitiysmasennus. Mutta niin se vain on, ettei kukaan voi päättää tuleeko sellainen vaiko ei. Onnekseni minulla oli kuitenkin kyky, halu ja ilo huolehtia pienestä tytöstämme - sillä joskus äitiysmasennus voi viedä niin syviin vesiin, ettei pysty kuin maata sängyssä.

Tunnen toki vieläkin syyllisyyttä siitä, että Alinan vauvavuosi meni osaltani alakuloisessa olossa. Mutta parhaani tein ja sen on riitettävä. Ja toisaalta, sain käsiteltyä ison elämänmuutoksen (sen että minusta tuli äiti), sekä kasvoin henkisesti todella paljon tuon vuoden aikana. Mielummin toisaalta noin, että kaikki tuo inhottava tapahtui äkkiä, eikä niin että tila olisi ollut vuosia kestävä. 


Onko sinulla ollut äitiysmasennusta, tai oireita siitä? Oletko puhut asiasta neuvolassa? Miten sinun olosi on otettu siellä huomioon? 

Mielestäni näistä asioista saisi puhua enemmän, edes äitien/isien kesken. Asia on kuitenkin tärkeä ja normaali. Halusin ottaa tämän puheeksi myös siksi, että esimerkiksi Instagramissa meidän elämää on kehuttu "kauniiksi" ja "täydelliseksi". Sitä se välillä onkin, mutta haluan näyttää myös nämä "ei niin kauniit puolet" itsestäni. 

Tätä postausta oli jotenkin todella helppoa kirjoittaa, enkä tunne mitään häpeää tästä aiheesta. Tämä kertoo myös sen, kuinka terve suhtautuminen minulla nykyään on itseeni, myös niihin heikkouksiini. Onneksi sain käsiteltyä masennuksen ja alakuloisuuden itsekseni, eikä mitään jäänyt hampaankoloon. Mutta painotan silti, että aina kannattaa hakea apua! Jos aikaa saisi kelata taaksepäin, olisin ottanut aiheen puheeksi silloin - esimerkiksi neuvolassa.

Jos sinulla tulee jotain kysyttävää aiheesta, etkä halua kirjoittaa julkisesti kommentteihin - tule juttelemaan minulle vaikkapa Instagramissa viestillä. :) 

Kommentit

  1. Ihana ja tärkeä postaus Emilia!! <3 Kiitos kun jaoit sinun tarinasi, ehkä se rohkaisee jotain toistakin äitiä puhumaan asiasta.

    VastaaPoista
  2. Voi kiitos ❤️ Tärkeä aihe kyllä, toivotaan että tästä tulisi avoimemmin puhuttava asia.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Suositut postaukset