synnytystarinat

Tässä postauksessa palaan syksyyn 2015 ja kevääseen 2018. Kyselin teiltä, kiinnostaisiko kuulla blogissa synnytystarinat - ja ihan uskomaton määrä teistä vastasi että kyllä. Täytyy ensin etsiä synnytyskertomukset (ne laput mitkä sai sairaalasta mukaan), sillä aika kultaa muistot enkä muista enää kuin vain pieniä kohtia Alinan syntymästä - siitä kun on pian jo neljä vuotta. Lisäksi tässä postauksessa on kuvia, mitä en ole julkaissut vielä missään. Emme lisää lapsistamme kasvokuvia someen, mutta ajattelin että nämä vauvakuvat ovat kuitenkin jo vuosien takaa. Ei heitä näistä kuvista enää tunnista, joten saatte tähän postaukseen kuvia meidän pienistä kääryleistä! <3


Alinan syntymä 5.10.2015

Oli sunnuntai (päivää ennen kuin synnytys käynnistyi), kun vielä pyöräilin Josen kanssa illalla lenkin. Muistan että pyöräilin jalat levällään, koska maha oli niin tiellä. Energiaa oli vielä silloinkin uskomattoman paljon (ottaen huomioon, että kärsin hyperemeesistä koko raskauden ajan). Illalla menimme normaalisti nukkumaan, mutta siirryin sohvalle joskus kolmelta yöllä. Jose nukkui ja minä kärsin pienistä supistuksista, joten annoin hänen nukkua kun itse valvoin. Noin aamulla kello kuusi, supistukset olivat voimistuneet niin paljon että ne tuli viiden minuutin välein. Huusin olohuoneesta Joselle aina kun sattui ja Jose otti aikaa kellosta. Silloin tiedettiin että se on menoa nyt. Aamulla kuuden aikaan (Seinäjoella) ei ollut liikennettä yhtään, joten pääsimme hyvin nopeasti autolla sairaalaan. Paikka oli tuttu, joten tiesimme minne mennä (olimme käyneet kuukautta ennen tutustumassa synnytysosastolla). Ensin minut laitettiin käyrille makoilemaan, eli tsekattiin vauvan sydänäänet ja sitten tehtiin nopea tutkimus. Eli siis katsottiin onko lapsivettä mennyt ja että onko supistelut tehneet mitään. Lisäksi oli ihan nopeasti sellainen perus "paperityö". Eli annoin tietoni ja minut kirjattiin osastolle. Alinan synnytys siis käynnistyi supistuksilla, eli minulle ei käynyt niin kuin elokuvissa - niissä aina synnytys käynnistyy lapsivesien puhkeamisella. Pääsin ensin jonnekin huoneeseen odottelemaan, vähän lepäilemään. En ollut nukkunut koko yönä, joten tärisin ihan kuin olisin saanut jonkun kohtauksen. Minua oksetti, minulla oli kylmä, ja tietenkin jännitti jonkun verran. Sain pakaraan jonkun piikin, mikä rentoutti supistuskivut pois ja sain pari tuntia nukuttua. Lääke laittoi minut hieman sekaisin, Jose vierelläni oli kuunnellut kun puhuin sekavana jotain kärpäsistä. Siitä on olemassa äänitekin, mille olemme nauraneet vuosia! "Kärpänen suhisee, kitsakkaasti". En tosiaan tiedä missä kärpästen maassa olen unessa ollut. Kun heräsin - oksensin. Sitten pääsin jumppapallon päälle ja sain sairaalavaatteet. Pian siitä lähdimme saliin, ihan kävellen. Seinäjoella on aivan ihanat synnytyssalit! Sain tunnelmavalot päälle, sain valita radiosta musiikkia, ja siellä oli aivan ihana ja rauhoittava maisematapetti. Sali ei ollut ollenkaan kylmä tai kolkko, niin kuin elokuvissa aina. 

Salissa: Ihan ensimmäisenä kätilö esitteli itsensä ja kysyi, haluanko epiduraalin vai ilokaasua. Ajattelin ensin, että ilokaasu on helpompi juttu. Kokeilin kaksi kertaa, mutta ei ollut minun juttuni. Oksensin mahani tyhjäksi ilokaasun aiheuttamasta tunteesta. Vähän epävarmana kysyin epiduraalista (olin lukenut, että voi halvaantua jos piikki menee väärästä kohdasta). Kätilö sanoi että hänen aikanaan kukaan ei ole halvaantunut ja riskit siihen nykypäivänä ovat muutenkin todella minimaaliset. Päätin, että otan kivunlievityksen ja sitten saliin asteli mies - anestesialääkäri. Silloin mietin vain että miksi hänen piti olla mies (vaikka nyt tuntuu hassulta, koska hänelle se oli vain jokapäiväistä työtä). Minun piti mennä oikealle kyljelle makaamaan, ja kyyristää selkä kaarelle. Oli melko vaikeaa kyyristää selkä, kun iso maha tuli tielle. Epiduraalin laitto ei sattunut yhtään, mutta Jose oli miltei pyörtymäisillään kun kuuli selästäni kuuluvan "rasahtelun". Sellainen pieni naksahtelu/rasahtelu kuuluu siihen, mutta se ei tosiaan tunnu miltään. Puudute toimi vähän liiankin hyvin, sillä supistukset lakkasivat. Minulta puhkaistiin lapsivedet, jotta synnytys taas käynnistyisi, mutta sekään ei auttanut. Minulle lisättiin tipalla oksitosiinia, mikä toi supistukset takaisin. Salissa oleva vauvan sykettä mittaava kone meni rikki, joten Alinan päähän laitettiin "pinni" ja sieltä mitattiin syke. Muistan kun kätilö katsoi tilanteen ja olin auki vasta 5cm (ponnistus voi alkaa vasta kun tilanne on 10cm). Heti kun kätilö lähti huoneesta, soitin kelloa ja sanoin että tuntuu että vauva tulee nyt! Hän tarkisti tilanteen ja sanoi että kyllä, nyt voit alkaa rauhallisesti ponnistamaan. Tuo vaihe oli minulle sellainen, että vasta kunnolla tajusin että nyt pian minulla on vauvani sylissä ja olen äiti. Kaikki tunne tuli kuin isku vasten kasvoja - mutta onnellisella tavalla. Muistan että ponnistusvaihe tuntui ajassa kestävän ehkä viisi minuuttia, vaikka todellisuudessa se kesti 50 minuuttia. Alina oli "junnaavaa" laatua. Hän ei olisi millän halunnut syntyä, ilmeisesti. Ponnistusvaihe oli siinä mielessä tuskainen, kun tilanne ei edennyt. Kun kätilö sanoi, että harkitsee imukuppia - päätin että minun lapsestani ei mitään imukuppipäätä tule. Tahdonvoima iski ja päätin että lapsi syntyy nyt - ilman apukeinoja. Ja niin sitten syntyi. Se sanonta, että kaikki kivut häviää sillä sekunnilla kun vauva syntyy - piti paikkaansa minun kohdallani. Vaikka siinä oli vielä istukan synnyttäminen (kyllä, istukka synnytetään samalla tavalla kuin lapsikin), niin se ei ollut enää yhtään iso juttu. Olin onnekas, kun selvisin ilman isompia tikkejä jne. Ainut kipu oli imetyskipu, mutta se onkin sitten oma juttunsa. Oli ihan uskomattoman luonnollinen ja onnellinen olo. Lääkärit, hoitajat ja kätilöt säätivät ympärillä omia juttujansa, mutta minun maailmaani oli ilmestynyt oma kupla. Vauvakupla. Ja se tunne kun Josella tuli onnenkyyneliä - se oli maailman onnellisin hetki. Hetken jälkeen sain levätä, Jose kylvetti meidän minin ja meille tuotiin onnittelukahvit (ja ruokaa) saliin. Suihkun jälkeen käppäiltiin osastolle ja Jose lähti kotiin yöksi. Osastolla oleminen onkin sitten oma tarinansa. Synnytys kesti yhteensä 14 tuntia ja 7 minuuttia. Olin myös siitä onnekas, että minulla oli aivan ihana kätilö joka oli töissä koko synnytykseni ajan.






Robinin syntymä 13.5.2018

Oli lauantai kun Jose lähti kavereiden kanssa katsomaan jääkiekkoa ja minä tanssin Alinan kanssa Euroviisujen parissa kotona. Olin jo vähän aavistellut, että synnytys on lähellä. Toivoin, että kumpa saisin kokea lapsivesien menon, kun viimeksi synnytys käynnistyi supistuksilla. Jose tuli joskus kymmenen aikaan kotiin ja menimme nukkumaan. Sanoin "hyvää yötä" ja käänsin kylkeä kunnes kuului selkeästi "naps". Minulla meni lapsivedet, jee! Sitä tuli niin paljon, että menin suihkuun oleilemaan. Soitin asiasta synnytysosastolle ja minulle tuli taas sellainen "tärinä"-olo. En ollut taaskaan nukkunut ollenkaan, minulla oli nälkä ja olin jännittynyt. Jose lähti hakemaan siskoani noin 6km päästä ja he tulivat juuri oikeaan aikaan meille. Siskoni tuli siis meille hoitamaan Alinaa siksi aikaa, kun olimme sairaalassa. Söin leipää, vaihdoin vaatteet ja otin sairaalakassin mukaan. Lähdimme aamuyöllä viiden aikaan ajamaan sairaalalle. Tampereella on liikenne ruuhkaista myös aamuyöllä, joten matkassa kesti kauemmin. Edellisellä kerralla matka sairaalaan oli tyyni ja rauhallinen, mutta tällä matkalla huusin kivusta - vaikka minulla on korkea kipukynnys. Meillä soi autossa Foo Fighters ja se antoi mukavaa puhtia ja meininkiä. Hengittelin rauhallisesti ja välillä itkin, koska hetki oli niin kivulias ja tunteellinen. Kun pääsimme sairaalaan, vastassa oli todella tyly nainen. Hän otti tietoja minusta todella kauan ja "sätkin" hänen vierellään koska en pystynyt olla niin kovissa kivuissa vain paikallaan. Hän vei minut käyrille ja siellä käytävällä verhon takana sängyllä makoilu oli tuskaisinta ikinä. Toivoin vain, että pääsisin jo sinne saliin. Ensimmäinen synnytys ei ollut läheskään näin tuskainen kun tämä toinen. Tosin kaikki eteni tässä toisessa puolet nopeammin.

Salissa: Sitten lähdettiin saliin, mutta sinne oli pitkä matka. Jouduin välillä pysähtymään kun supistukset tulivat niin ryminällä. Pääsimme saliin numero kolme ja voi Tsernobyl sentään. Se sali oli kuin kauhuelokuvista. Valkoiset seinät vihreillä maaliraidoilla, maalit kuluneet seinistä, ja keskellä huonetta sänky ja kamalat kapistukset. Ja sellanen pistävän valkoinen valo. Pyysin heti epiduraalin ja onnekseni sain sattumalta sairaalan parhaimman anestesialääkärin laittamaan sen. Tällä kertaa istuin sängynlaidalla selkä kyyryssä, pitäen kätilöstä kiinni (sellainen vähän kuin halausasento). Supistukset olivat jo niin kipeät, että pelkäsin etten pysty olla paikallaan ja epiduraali epäonnistuu. Mutta se oli nopeasti ohi ja meni vain muutama minuutti kun kivut jo laantuivat. Sain koko synnytyksen aikana kolme kertaa epiduraalin (sitä ei toki pistetty joka kerta uudelleen, vaan selkään meni kanyyli). Kuulostaa kamalalta, mutta epiduraali oli taivaallinen. Robinillekin laitettiin jossain kohti päähän "pinni" mittaamaan sykettä, koska hän oli jo niin alhaalla, ettei sydänäänet kuuluneet mahani kohdilta enää. Tämäkin raskaus oli yhtä oksentelua, joten "pitihän" sitä vielä pari kertaa oksentaa taas salissakin. Se oli niin inhottavaa, koska kaikki voimat meni siihen. Kun ponnistusvaihe tuli, yllätyin taas siitä kuinka rauhallinen se tilanne on. Silloin voi kävellä, voi vaihtaa asentoa ja välillä lopettaa. Se ei ole yhtä punnaamista ja huutoa, niin kuin elokuvissa. Itse en ole kummallakaan kerralla huutanut synnytyksissä - koska miksi kuluttaa siihen turhaa energiaa? Niille jotka eivät ole kokeneet synnytystä sanon aina, että mahdollinen huuto ei johdu kivusta vaan voimasta. Sitä voisi verrata painonnostoon. Siinä voi tulla huutoa, koska se ottaa niin koville ja annat kaikkesi, mutta ei se satu. Vähän sama synnytyksessä - annat kaikki voimasi siihen. Ensin yritettiin mennä jakkaralle, no siitä ei kuitenkaan tullut mitään, joten menin takaisin sängylle. Robin päätti tulla pää pystyssä kuten herrasmies, joten se tuotti aluksi vähän ongelmia (normaalisti vauva syntyy aina takaraivo edellä). Jotenkin kätilö sai Robinin muuttamaan asentoaan ja sitten hän syntyikin. Se tunne oli yhtä ihana ja arvokas, vaikka tämä ei ollutkaan esikoisen syntymä. Olin jo äiti, mutta nyt minusta tuli kahden lapsen äiti. Ja nyt meille syntyi poika. Kaikki kivut taas katosi sekunneissa kun sain vauvan syliin. Robin oli pieni ruttukäärö <3 Hetken päästä saimme taas juomaa ja ruokaa saliin. Sain myös jotain mitä kaikki eivät saa - nimittäin äitienpäiväonnittelut! Robin syntyi siis äitienpäivänä. Syömisen ja suihkun jälkeen Jose ja kätilö mittasivat Robinin ja pukivat. Siitä lähdimmekin sitten kävellen kohti Hotel Norlandia Care - eli potilashotellia. Synnytys kesti yhteensä 8 tuntia ja 20 minuuttia. Tässä synnytyksessä minulla oli valitettavasti kaksi eri kätilöä (työvuorot vaihtui), mutta molemmat heistä olivat mukavia.







Parhaita muistoja:

- Se, että sai kokea supistuksilla alkavan synnytyksen, sekä sen että meni lapsivedet.
- Seinäjoen keskussairaalan synnytyssali oli ihanan tunnelmallinen.
- Epiduraalien onnistuminen ja helppous.
- Ihanat kätilöt, etenkin Alinan synnytyksen aikana.
- Ei tarvinut tikata kummassakaan synnytyksessä.
- Ei tapahtunut mitään noloja juttuja synnytyksissä (kaikki äidit tietää mitä tarkoitan).
- Synnytyksistä jäi mukava olo, ei jäänyt traumoja.
- Ja mikä tärkeintä - molemmat lapset syntyivät terveinä! <3

Muistakaahan, että nämä olivat vain minun kokemuksiani - minun tarinoitani. En siis halua pelotella ketään näillä synnytystarinoillani tai luoda liikaa mielikuvia siitä, että synnytykset olisivat aina tällaisia. Sanoisin, että minulla oli melko rauhalliset synnytykset ja aika tavalliset. Toki jokainen synnytys on ainutlaatuinen juttu! Ja en tiedä hoksasinko sanoa, mutta Jose oli molempien lasten synnytyksissä mukana. 

Ps. Pahoittelut kuvien laadusta. Jouduin rajaamaan joitain kuvia, ja monissa oli jo alunperin todella huono laatu. Jätin kuvien muokkauksetkin pois. 


Kommentit

  1. Seinäjoen synnäri on kyllä ihanasti remontoitu. Vaikuttaa niin paljon tunnelmaan, kun on ne maisema seinät! Ja henkilökunta on ollut mulla joka kerta tosi mukavaa. Ihanan kuuloiset synnytykset sulla!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niimpä! Tampereellakin on nyt uudet paremmat tilat (mies vitsailikin että täytyy pitää lapsi mahassa vuoteen 2019 että pääsee sitten uudelle synnäriosastolle :D) Ja kyllä, onnekas olo on molemmista synnytyksistä <3

      Poista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit