yksi plus yksi on neljä

Mistä kaikki alkoi? Miten tapasimme Josen kanssa? Miten yllätysraskaus tuli ilmi?

Kaikki alkoi syksyllä 2014. Olin kavereiden kanssa ajelemassa, oli muistaakseni syyskuu. Haimme kyytiin kavereiden kaverin - häntä en ollut koskaan tavannut. Tuttu joka oli kuskina sanoi minulle, että "Varo vaan, saatat ihastua tyyppiin kenet haetaan. Monet ihastuu häneen!". Odotukseni olivat korkealla, joten kun näin hänet ensimmäisen kerran - petyin. (Jos siis ei ole vielä käynyt ilmi, niin hän oli siis Jose). Jose oli hyvin ujo ja hiljainen. Meni kuitenkin vain päivä tai pari, kunnes Jose otti minuun kontaktia. Juteltiin niitä näitä, kaupan parkkipaikalla. Lokakuun neljäs päivä kaverit tulivat meille hengailemaan ja valvottiin koko yö. Myös Jose oli siellä. Silloin oli lokakuun viides - tasan vuosi tästä, niin esikoisemme syntyi.

Muutin marraskuussa 2014 ensimmäiseen omaan kämppään. Tai luukkuun - se kuvaisi sitä paremmin. Vietin Josen kanssa paljon aikaa, mutta en ollut vielä varma haluanko olla hänen kanssaan. Juttumme kun ei ollut mitään rakkautta ensisilmäyksellä. Jose oli liian ujo, enkä minäkään ollut Josen tyyliä. Lähempänä joulukuuta kuitenkin huomasimme, että haluamme nähdä jatkuvasti toisiamme joten teimme suhteesta virallisen. Kaikki muut ihastukset sai jäädä. Meillä klikkasi Josen kanssa kemiat ihan uskomattoman hyvin yhteen. 

Ennen kuin huomasimmekaan, esittelin Josen ystävilleni. Muistan aina kun yhen ystäväni mies tuli sanomaan minulle vakavissaan, että "Tästä Josesta sitten pidät kiinni, hän on hyvä jätkä!". No, kiinni on pidetty. Vietimme yhdessä uuden vuoden, syntymäpäiväni, sekä kaikki päivät siltä väliltä. Tutustuin myös Josen vanhempiin, sekä tätiin ja siskoon. Lähdimme uuden vuoden aikana Josen vanhempien asuntovaunulle ja silloin juteltiin ensimmäisen kerran siitä, miten molemmista tuntuu kuin olisimme tunteneet jo vuosia. Tammikuussa, taisi olla 18. päivä - tein raskaustestin.

Muistan kun istuin kämppäni vessassa, avasin Josen ostamaa raskaustestiä ja jollain tavoin tiesin, että olen raskaana. Kun tikkuun pälähti  "2 viikkoa" - hymyilin. En vieläkään ymmärrä miksi en mennyt paniikkiin, miksi en pelännyt että jään yksin, miksi en tuntenut mitään muuta kuin levollista oloa. Niin hassulta kun se kuulostaakin, mutta tunsin Josen jo silloin niin hyvin, että tiesin etten jää yksin. Soitin Joselle ja kerroin heti että olen raskaana, kertominenkaan ei tuntunut vaikealta. Jose lähti koulusta ja tuli luokseni juosten.

Kerroimme aika pian serkulleni, siskolleni ja Josen siskolle. Heiltä sai ymmärrystä. Sitten Jose kertoi vanhemmilleen, jonka jälkeen kävimme tunteikkaan keskustelun nelistään. Kävimme läpi vaihtoehtoja, vaikka rehellisesti sanottuna tiesin heti että minusta ei tule Emiliaa, joka on tehnyt abortin. Olen aina halunnut äidiksi ja nyt minusta oli tulossa äiti - miten edes voisin harkita aborttia? Eniten jännitin omille vanhemmilleni kertomista. Heillä on aika vahvat mielipiteet asioihin, joten jännitin saisinko tukea ja ymmärrystä. Kirjoitin äidilleni kirjeen, minkä halusin hänen lukevan. Tunteikkaissa tilanteissa yleensä vain itken, joten halusin sanoa kirjeessä kaikki sanottavat asiat. Äidiltäni sain heti tukea, kun kohtasimme. Isäni suhtautui vähän poissaolevammin asiaan, mutta voi miten iloinen hänkin nykyään on meidän elämästä ja lapsista! Olihan se aika shokki, että yhtäkkiä minulla oli parisuhde ja sen myötä olin raskaana. Ja olin vasta 19-vuotias. Kaikki kuitenkin kunnioittivat meidän päätöstä ja auttoivat omilla tavoillaan. Olemme onnekkaita että meillä on tällainen tukiverkosto. 

Raskaus oli vaikea, sillä kärsin hyperemeesistä = oksensin kaiken ulos mitä söin joka päivä, mutta turposin kuin pullataikina. Maaliskuussa muutimme ensimmäiseen yhteiseen asuntoon, mutta siellä asuimme vain kaksin. Heinäkuussa muutimme toiseen yhteiseen asuntoon, ja siellä meillä olikin sitten jo pinnasänky Alinaa varten laitettuna. Yhdessä asuminenkin tuntui meistä todella luonnolliselta, koska tunsimme toisemme jo niin hyvin.

Kesä meni hyvin, Jose oli valmistunut ja odotin syksyä ja synnytystä todella malttamattomana ja innoissani. Muistan miten Josen vanhempien koira Rigi vietti paljon aikaa kanssani, hän kai vaistosi että kannan sisälläni pientä ihmettä, joten hän painoi kuononsa aina syliini kun istuin.

Vielä pari päivää ennen synnytystä, pyöräilin Josen kanssa illalla lenkin. Päivä ennen Alinan syntymää oli sunnuntai. Olimme pelaamassa biljardia ja oli ihan uskomattoman energinen olo (miinus pahoinvointi). Kunnes sitten kuudelta aamulla supistukset voimistuivat niin, että lähdimme Seinäjoen keskussairaalaan. Alina syntyi viides lokakuuta, puoli kahdeksalta illalla, 2015.
Minusta tuntui heti siltä, että olen luotu tähän hommaan. Vaikka olin vasta 19-vuotias. Olin todella valmis äidiksi. Ja vaikka Jose olisi tästä ehkä eri mieltä, niin hänkin oli todella luonnollinen vauva sylissään ja kuin tehty isäksi.

Siitä se meidän perhe-elämä sitten alkoikin. Ensimmäinen vuosi oli hieman vaikea, sillä olin yksin kun Jose oli armeijassa. Onneksi tosin vain puoli vuotta. Seuraavana kesänä muutimme Tampereelle ja arki muuttui paljon. Tapasin uusia äitikavereita, Josella alkoi opiskelut, menimme kihloihin ja sitten puoli vuotta sen jälkeen tein elokuun lopulla/syyskuun alussa toivotun plussan.

Robinin odotusaika onkin sitten oma tarinansa ja siitä täällä blogissakin on paljon juttua, mutta hänet saimme maailmaan onnellisesti äitienpäivänä 2018.
Tässä me nyt olemme, vaikka monet epäilivät suhteemme kestävyyttä nopean alun vuoksi. Yksi plus yksi on nyt neljä. 



Meidän viiteen vuoteen mahtuu kaksi lasta, yksi kihlaus, yksi armeija, kolme muuttoa ja paljon ihania yhteisiä reissuja. <3 

Kommentit

  1. Upeaa, että olette pysyneet yhdessä ja vaikeudet ovat vain vahvistaneet suhdettanne. :) Pystyn hyvin samaistumaan tuntemuksiin, mitä on kun tulee nuorenä äidiksi. Muakin jännitti kertoa omille vanhemmille, kun oma äitini oli pari vuotta sittemmin sanonut mulle suoraan, että ei halua vielä mummoksi. Kirjoitettiin sitten sellainen hieno runo, annettiin se vanhemmilleni luettavaksi, kun olimme itsekin paikalla. Meille ei onneksi ehdoteltu mitään vaihtoehtoja, vaikka olinkin itse vasta 18 ja korkeakouluopinnot ja muutto toisella paikkakunnalle edessä, uskon että viimeistään runon mukana tulleessa ultrakuvassa tuli selväksi että vauva tulee jäädäkseen. <3 Äiti kyynelehti ja iskän ilmeestä kyllä näki että hetkeksi maailma pyörähti ympäri ja hän ajatteli "ei oo todellista", mutta kyllä sekin alkushokista toipui, ja alkoi uskoa että kyllä me pärjätään. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ihanasta viestistä <3 Kiva kuulla että myös sulta löytyy kokemusta nuorena äitinä olemisesta & vanhemmille kertomisen jännityksestä. Ihana idea tuo runo! :)

      Poista

Lähetä kommentti