Vartaloni tarina

Puhutaanko hetki vartaloista? Muodokkaista, muodottomista. Lähemmin, mun vartalon muutoksista.

Ala-aste ja terkkarin tarkkailut.

Aloitetaan vaikkapa siitä, että kävin ala-asteella usein terkkarilla. Olin niin laiha ja kalpea, että painoani tarkkailtiin. Aina olin terve, niin fyysisesti kuin psyykkisestikin. Isosiskoni opettaja joskus vuosia sitten oli kysynyt ruokkiiko äitini häntä kotona ollenkaan, kun siskoni oli myös niin laiha. Öö mitä? Hoikka kroppa kulki suvussa. Tai kulkee - oma tyttäreni on myös kirppu.

Pojat olivat pahimpia kiusaajia. 

Yläasteella sain kropastani paljon palautetta. Jotkut pojat sanoivat "Emilialla on hyvä perse", kun taas jotkut pojat sanoivat, että "Emilia on ruma lauta". Oli se kehu hyvää tai huonoa, se oli kuitenkin aina mun vartalosta. Tytöt eivät koskaan arvostelleet mun vartaloa. Seiskalla kun olin 13-vuotias, pidin välillä kaksia rintsikoita päällekäin. Ihan vaan, koska en halunnut kuulla niitä "v*tun lauta" -kommentteja pojilta. Ihailin balettitunnillakin itseäni hieman muodokkaampia tyttöjä ja pidin itseäni aika luisena - vaikka söin normaalisti ja joskus aika paljonkin. 

Yläasteen loppupuolella itsetuntoni parantui. Olin tyytyväinen hoikkaan vartalooni ja sain kehujakin. Tuntui, että pojatkin olivat vähän kypsyttäneet ajatusmaailmaansa siitä, että pienet rinnat ei tarkoita rumaa ihmistä. Vaikkakin, aina oli joku poika joka syystä tai toisesta kulki ohitseni ja sanoi "lauta".

Sitten superharppaus teinistä nuoreksi aikuiseksi.

Jos sitten mennään aikaan kun olin raskaana. Paras muutos oli kun rinnat kasvoivat. Silloin tajusin, etten pitänyt itseäni rumana jonkun pojan sanojen takia vaan rehellisesti siksi, etten koskaan tuntenut itsestäni fyysisesti samoin kuin henkisesti. Olen pienestä asti ollut todella tyttömäinen, myöhemmin naisellinen. Tapani toimia, ajatella ja pukeutua huokuvat naisellisuutta. Mutta usein koin pienten rintojen takia itseni maskuliiniseksi ja se ahdisti paljon. Nyt, kun sain rinnat olin tyytyväinen.

Sitä kertyi muuallekin. 

Mahaan, käsiin, kasvoihin, reisiin, peppuun, jopa sormiin. Okei, lähinnä kärsin raskauden jälkeen turvotuksesta - kokovartaloturvotuksesta. Palauduin kuitenkin aika hyvin kahden vuoden kuluessa. Pieni pömppö jäi mahaan mutta hei, siellä kasvoi meidän pieni tytär joten väliäkös sillä. Mahdutin itseni xs-kokoisiin paitoihin ja s-kokoisiin farkkuihin.

Sitten se isoin muutos, toinen raskaus. 

Toinen raskaus ei ollutkaan kropalle enää helppo homma. Läskiä kertyi, hampaaseen tuli reikä ja selkä petti. Huhtikuussa 2018 me oltiin miehen kanssa museossa ja yhtäkkiä mulla alkoi puutumaan jalat ja pistelemään selkään niin, etten pystynyt enää kävellä. Otettiin mun äidille kuva peilin kautta kun olin pyörätuolissa (lainattiin museolta). Äiti ei alkuun uskonut, sillä hups oli aprillipäivä. Toden totta se kuitenkin oli, sain loppuraskausajaksi kepit käyttööni. Söin, en pystynyt liikkua, oksentelin, turvotti, söin taas. Siinä se 20kg sitten tulikin. Toki pitää ottaa huomioon, että raskaudessa pitääkin tulla kiloja. 

| Jos triggeröidyt helposti painoon liittyvissä asioissa tai koet helposti vertailevasi omaa painoasi muiden painoihin, suosittelen skippaamaan seuraavan tekstin. Jos kuitenkin haluat sen lukea, muista että alla olevat kilot on mun henkilökohtaisia, eikä niitä voi verrata muihin. Vartaloita on eri mallisia, eri pituisia jne. |

Ensimmäisessä neuvolakortissa painon kohdalla lukee 47kg. Raskauden jälkeen 54kg. Ennen toista raskautta 53kg ja nyt kaksi vuotta synnytyksestä noin 60kg.

Vaatekokoni oli Xs/34 koko elämäni ajan, mutta on nykyään M/38. Voin sanoa, että vaatii henkisesti todella paljon muuttua kaksi kokoa suuremmaksi näin lyhyen ajan sisällä, kun oma identiteetti on aina ollut "se hoikka Emilia". Ja siis nämä muutokset ovat olleet terveitä muutoksia; mitä voikaan odottaa vartalolta mikä on luonut alle viiden vuoden sisällä kaksi lasta?! Mutta kyllä se oma peilikuva kirpaisee. Yksi iso juttu on myös se, että olen ainut teini-iän ystäväpiiristäni, joka on saanut lapsia ja muuttunut aika radikaalisti lyhyessä ajassa, niin henkisesti kuin fyysisestikin. Joskus mietin tulevaa luokkakokousta ajatellen, että kun nähdään monen vuoden jälkeen kasvotusten, onko kaikkien suut ammollaan auki, kun olenkin tämän kokoinen. Minä, "pieni siro Emilia". 

Olen kuitenkin (esimerkiksi tämän kirjoituksen myötä) ottanut ensimmäisen askeleen M-kokoisen itseni hyväksymiseen. Toki yritän kiinteyttää kroppaani jatkuvasti, yritän välillä syödä paremmin ja pitää etenkin selkäni terveydestä huolta. Mulla todettiin myös IBS, mikä ei ainakaan helpota oloa. Isoin työ kuitenkin mihin pyrin, on se että jonain päivänä voisin katsoa iloisesti itseäni peilistä. 

| Ps. jos et tiedä mikä IBS on, niin klikkaa tästä > @eevaroots profiiliin. Sieltä löytyy hyvin avoimesti kirjoitettu teksti ja kuvia aiheesta. |

Loppuun muutama kuva omasta arjesta farkkujen kera. Kivointa olisi ollut näyttää kuvia vuosien varrelta, mutta mulla on tosi vähän kuvia nyt saatavilla. Melkein kaikki teiniajan kuvat on porukoiden koneella. 

Kuvitelkaa, nämä ekat kuvat on saman päivän aikana otettu. Tätä on ibs. 





- Emilia

Kommentit

Suositut tekstit