Oppeja äitiydestä

Pidin siivouspäivän ja kuuntelin Maria Veitolan Veitola -kirjaa. En tiennyt että tulisin kuuntelemaan (noin kirjan puolessa välissä) juttuja äitiydestä. En voi sanoa kuin että kyllä, kyllä ja kyllä. Samaistun niin täysin hänen ajatuksiinsa. Yhtään kopioimatta suoranaisesti hänen äitiyden mukana tuomiaan oivalluksia, haluan sanoa itsekin tänne jotain. Inspiraatio minkä kirjaa kuunnellessani sain (tai tuota äitiys-kohtaa) on niin suurta, että kirjoitan täällä käden täristen ja muistilappu vierelläni. Asiasta äitiys ja omat kokemukset, on niin paljon sanottavaa että on pakko laittaa ranskalaisilla viivoilla asioita ylös - enkä varmasti siltikään saa kaikkea haluamaani kirjoitettua.

Äidiksi nuorena - hyvä vai huono juttu?

Omalla kohdallani hyvä juttu. Riippuu todella paljon ihmisestä kuka lasketaan teiniäidiksi, kuka nuoreksi äidiksi ja kuka on vain ihan tavallinen äiti. Mä sain Alinan kun olin 19-vuotias, mutta täytin parin kuukauden päästä Alinan syntymästä 20 vuotta. Jotkut pösilöt yritti provosoida mua sanomalla mua teiniäidiksi (mihin liitetään usein vastuuttomuus, osaamattomuus ja epäkypsyys). Koska olin 19, olin jonkun mielestä teiniäiti. Itse en kokenut ollenkaan noin ja sen takia kamppailin asian kanssa aika paljon. Osa kavereistani varmaan muistaa nuo ajat (jopa paremmin kun mä itse), kun toitotin kaikille "oon nuori, mutta hyvin valmis äidiksi". Voisi ajatella, että yritin sanoa sitä myös itselleni ikään kuin todisteluksi, mutta tiesin kyllä mitä olin ja mitä en ollut. Ärsytti vain niin paljon pienen kaupungin juorupetterit. He olivat yksi syy miksi aloin kirjoittamaan blogia. Halusin laittaa omia ajatuksiani ylös, sekä halusin todistaa kaikille että ette lue nyt 14-vuotiaan Emilian elämästä, vaan 19-vuotiaan nuoren tuoreen äidin elämästä. Tiesin, että etenkin ne juorupetterit lukivat blogiani eniten. 

Etuja nuorena äitinä olemisessa sanotaan olevan muun muassa palautuminen ja synnytyksen jälkeinen vauva-aika. Joustava iho, ei tule raskausarpia. Nuori iho palautuu hyvin nopeasti raskauskiloista. Nuori ihminen jaksaa valvoa vauvan kanssa. Nuori äiti jaksaa. No. Palataampa realistiseen elämään. Mulle tuli molemmista raskauksista raskausarpia, etenkin viimeisten raskausviikkojen aikana repesin mahasta kunnolla. Myös reisistä. Ja vähän rinnoista. Mun iho on joustava - kai kaikkien on, sillä naisen keho on luotu niin, että raskausmaha on mahdollinen. Mutta palauduinko mahasta? No en. Äidilleni olen näyttänyt saunassa 2015 ja 2018 vuosilta tulleita mahapussejani. En tiedä miksi puhun monikossa, kun mahoja on vain yksi. No, kuitenkin molemmista raskauksista mahaani jäi pieni "ihopussi" ja vaikka laihtuisin, uskon ettei iho palaudu ikinä alamahan kohdalta. Iho on kuin palanut. Tai kuin vanhan mummon iho. Ryppyinen, löysä ja nahkainen. Mutta sen asian kanssa olen jo aika sujut, voin silti näyttää hyvältä - jopa ilman vaatteita. En koskaan silti tule näyttämään enää siltä miltä 18-vuotiaana, ja se toisinaan harmittaa. Äidilleni ei kuulemma jäänyt löysää ihoa mahaan kahden lapsen jälkeen, eikä edes kolmen. En tiedä mistä kaukaisgeeneistä olen ihoni perinyt. Eniten mua kuitenkin ärsyttää tuo väsymys kohta. Voin sanoa, että pienen tinttaherneen kanssa puoli vuotta yksin kotona, ilman ajokorttia, ilman vertaistukea on melkoisen raastavaa. Yksin siis siksi, että mieheni oli armeijassa tuolloin. Olin todella väsynyt ja jopa niin väsynyt, että diagnosoin itselleni lievän äitiysmasennuksen. Oli päiviä kun vain makasin sängyssä ja itkin. Tilannehan ei liittynyt mitenkään lapseeni tai elämäntilanteeni huonouteen. Olin vain aika hukassa ja todella väsynyt.

Nuorena äitinä kuitenkin on sopivasti maalaisjärkeä ja sitä, että oma identiteetti on vielä luomisvaiheessa. Tarkoitan, että parikymppisenä ihminen vielä vahvasti etsii itseään, on itsekäs. Ja äitiys ja itsekkyys kulkee aika kauniisti käsikkäin. Tiedän paljon vanhempia äitejä, jotka ovat saaneet esikoisensa plus kolmekymppisenä ja kadottavat itsensä täysin. "Ei ole enää ok olla kolmekymmentä ja hukassa", ajatellaan. Kun on hukassa, on vain helpompaa hiljentää itsensä ja omat tarpeensa ja mammautua. On mukavuutta pukeutua pilkullisiin löysiin tunikoihin, on mukavuutta ajatella kaikkea lapsen kautta ja on mukavuutta täyttää ystäväpiiri muista vanhemmista. Toki kaikki haluaa elämästään helppoa! Parikymppisenä elämä ei ole vielä helppoa eikä selkeää. Parikymppisenä on pakko etsiä itseään, miettiä mitä itse haluaa, missä haluaa ja kenen kanssa. Parikymppisenä on todennäköisesti kavereita joilla ei ole lapsia. Tällaiset kaverit pitää äidin nuorekkaana ja muistuttaa, että elämässä on muutakin kuin se rakas perhe. Ja se on mun mielestä aika ihanaa! Ei tule vapaudenkaipuuta, kun sallii sitä itselleen silloin tällöin. Mutta kaiken itsensäetsimisen lomassa itsekkyys pysyy terveenä. Se ei mene rumaan itsekkyyteen, sillä siinä vierellä on aina se pieni käärö kenestä on vastuussa ja ketä rakastaa ehdoitta aina ja ikuisesti. Se pieni käärö, joka pitää jalat maassa ja järjen päässä. Olen aika onnekas, kun sain olla nuori äiti.

Kasvatusoppaita vai maalaisjärkeä?

No maalaisjärkeä. Mulla ei ole pikkusisaruksia, enkä ole koskaan hoitanut vauvoja (ainut kokemus on 9-luokalla viiden päivän Tet-harjoittelussa päiväkodissa taaperoiden ryhmässä). En silti ole panikoinut rehellisesti kertaakaan sitä, etten osaisi hoitaa vauvaa. Mä, jonka jokainen askel pitää olla suunniteltuna "ettei vaan mitään sattuisi", ajattelin että päivä kerrallaan - vauva kyllä opettaa. Ja niin siinä kävikin. Vauva kertoo milloin haluaa maitoa, milloin nukkua ja milloin vaipassa on kakka. (Toki viimeisimmän kertoo hajuaistikin). Etenkin kun vauva on oma, itkut oppii tunnistamaan alle viikossa. Oppii tietämään että "äää" itku on väsyä ja "yhyy" itku on nälkää. Tai jotenkin noin. Maria Veitolan kirjassa oli kohta, missä hän puhui lapsen nukuttamisesta. Ei neuvolassa tosiaan kerrota miten vauva laitetaan nukkumaan! En mäkään sitä tiennyt. En edes tiennyt että Facebookissa on mammaryhmiä ja #lokakuiset2015 mistä olisi löytynyt apuja ja neuvoja _kaikkeen_. Ja nyt jälkeen ajateltuna hyvä etten tiennyt. Veitolan sanoin "hyvä että olin vähän hölmö, sillä laitoin lapsen vain nukkumaan ja toivotin hyvää yötä". Mulla on paljon äitikavereita joilta olen kuullut näitä "soitan kohta, nukutan vain ensin Ellin. Siihen menee korkeintaan pari tuntia". Oon hymyillyt ja ollut hiljaa - en halua puuttua muiden tapoihin toimia. Jonkun lapsi saattaa olla sellainen, ettei nuku jollei joku paijaa vieressä. Mä itse en kuitenkaan ole koskaan ymmärtänyt nukuttamista. Tietämättömänä "miten pitäisi vauva nukuttaa" laitoin Alinan pinnasänkyyn, annoin halit ja pusuttelin, sanoin hyvää yötä ja jätin sinne. Välillä Alina itki, mutta se oli sitä "äää" itkua, mikä johtui väsymyksestä. En halunnut mennä tuudittamaan uneen, en halunnut että joutuisin sitten joka ilta tekemään niin. Ja mitään traumoja ei nyt 4-vuotias Alina ole tuostakaan saanut. Tuossakin asiassa osasin olla oikealla tavalla itsekäs. Otin aikaa itselleni sen sijaan että olisin ollut kaksi tuntia nukuttamassa lastani. Otin aikaa parisuhteelle, kun oli ne kaksi tuntia illalla aikaa katsoa sylikkäin leffaa ihan vain kahdestaan. Onko se itsekästä? Ei kai. Kasvatusoppaita en ole vielä tänäkään päivänä lukenut, mutta Robinin aikana liityin ryhmään #toukokuiset2018.

Kuolemanpelko ja hetkessä eläminen.

Opin pelkäämään kuolemaa kun olin 19-vuotias, juuri raskaustestin tehnyt nuori nainen. Siinä hetkessä tajusin, että olen tärkeä. Jos mulle kävisi jotain, pienelle alkiollekin kohdussani kävisi jotain. Viikkoja myöhemmin puhuttiin sikiöstä, kuukausia myöhemmin vauvasta. Kuulin mieheni sukulaiselta ensimmäisen kerran kätkyt-kuolemasta. Ei neuvolassa siitä puhuttu. Olin laittanut pienelle Alina-vauvalle äitiyspakkauksesta saadun lakin missä oli narut. Kuulin, että joku vauva jossain oli kuollut kun narut olivat kiristyneet kaulan ympärille. Vinkki: älä kerro tuollaisia juttuja tuoreelle äidille, joka hormonimyrskyissään yrittää selviytyä päivästä toiseen. Ensimmäinen nauhallinen lakki Alinalla oli tuon jälkeen vasta, kun hän oli 3-vuotias. Ja jos mummu tai mumma puki nauhalakin kun Alina oli vauva, purin hammasta ja toivoin ettei vauva kuolisi.

Kuolemanpelko helpottaa kuulemma sen jälkeen kun perheen pienin lapsi täyttää kolme vuotta. Se on kai joku eläimellinen vaihe "lintuemo päästää poikaset pesästään". Enää ei pitäisi pelottaa junassa, linja-autossa, lentokoneessa, autossa, rannalla jne. Epäilen suuresti, mutta toivotaan että tuo olisi totta. Mä olen pelkureiden pelkuri. En halua päästää miestä autolla lasten kanssa mummolaan, koska pelkään kolaria niin paljon. Menettäisin kaiken, jos menettäisin perheeni. Kyyneleet tuli tätä kirjoittaessakin silmiin. Menkööt junalla, se on edes vähän turvallisempi. Monet eivät ymmärrä yltiömäistä murhehtimistani, mutta äiti ymmärtää. Olen perinyt tämän omalta äidiltäni. Hän tietää millaista on yrittää nukahtaa, kun päässä vilahtaa uni siitä kuinka olen lasten kanssa bussipysäkillä, katse siirtyy puhelimeen ja yhtäkkiä Robin seisoo autotiellä. Bussi ajaa kohti ja saan juuri ja juuri kiskaistua Robinin hupusta turvaan. Hitto vihaan tuollaisia unia! Yäk. Mutta kai se on jotain mielen suojelua.

Hetkessä eläminen. Siitä elämässä on kyse, niin hyvässä kuin huonossa. Hetkessä voi oppia elämään kuka tahansa, mutta helppoa se on silloin kun on lapsia. Lapset ikään kuin pakottaa elämään hetkessä. Ja hyvä niin.

Äitiyden puolella, mutta ei ketään vastaan.

Tottakai mua ärsyttää tyypit jotka puhuu äitiydestä negatiivisesti. Tai vanhemmuudesta ylipäätään. Etenkin jos puhujat ovat lapsettomia ihmisiä. Ainut "negatiivinen" juttu mitä olen puhunut itse ennen äidiksi tulemista (ja vähän sen jälkeenkin, myönnän) on mammautuminen. Olen joskus teininä istunut serkkuni kanssa kaupan käytävällä, syönyt irtokarkkeja ja arvostellut ihmisten vaatteita. Tietenkin vain meidän kesken, en ole ilkeillyt kenellekään. Mitä muutakaan teinit tekisi Seinäjoella, jos ryyppääminen tai tietokonepelit ei kiinnosta? Niimpä. Erityisesti arvosteltiin "mammoja". Niitä äitejä jotka ovat viisi kertaa itseni kokoisia, hiukset ovat rasvaisella nutturalla, huulille on vähän yritetty laittaa huulipunaa ja kenkinä on tottakai Crocsit. Mietittiin, miksi jotkut äidit unohtaa itsensä? Miksi he eivät pese hiuksiaan ja laita niitä? Miksi kotona valitsee kengistä juuri Crocsit eikä vaikka lenkkareita? - Nyt vastaisin, että ehkä he priorisoivat muuhun. Ehkä he ovat väsyneitä. Ehkä heitä ei kiinnosta miltä näyttää ruokakaupassa. Ehkä he eivät tiedä olevansa kahden armottoman teinin arvioinnin kohteena.

Mun kaksi hyvin läheistä ihmistä on vapaaehtoisesti lapsettomia. Ainakin nyt. Ja ehkä ikuisesti. On ihanaa, että niinkin iso aihe kuin lapset ja perhe ei ole vaikuttanut väliimme mitenkään. He ymmärtävät (tai ainakin yrittävät ymmärtää) miksi halusin lapsia ja mitä rikkautta ja rakkautta perheeni elämääni antaa. Samoin kun mä yritän ymmärtää (ja tavallaan ymmärränkin) heidän valintansa. Veitolan kirjassa sanottiin hyvin, "ihmisille joilla on suuri vapaudenkaipuu, ei sovi lapset". Yhtälailla kun mua ärsyttää painostukset "kyllä te vielä yhden teette" tai "onko lapsiluku jo täynnä", mua ärsyttää se mitä vapaaehtoisesti lapsettomat joutuu kuulla. "Kyllä sun mieli vielä muuttuu". Mitä jos muuttuukin? Tai mitä jos ei muutu? "Sitten kun löydät sen oikean, niin kyllä sitten lapsia haluat". Mitä jos olen jo sen oikean kanssa? Ja lempparini "Kuka sua sitten hoitaa kun olet vanha?". Varmaan kuolema korjaa sitten jos kukaan ei hoida, heh.


Ja tiedättekö mikä on totta? No äidinvaisto!


"haluan yksin kuvan"

"ai tää nyt päätti tulla pilaamaan"

"ihanaa kun tuli äidin viereen, otetaan kuva näin"


- Emilia




Kommentit

Suositut postaukset