Viisi vuotta kotiäitinä - Silloin oppii tunteista myrkyllisimmän

Tunteet heittelee. Sydäntä puristaa, kurkussa tuntuu pala, hymy hyytyy ajatuksesta. Samalla innostus valtaa mielen, uuden aloittaminen tuntuu mahtavalta ja kaikki tuntuu oikealta juuri nyt.

Tänään alkoi viimeinen viikko kotiäitiyttä. Ensi maanantaina yksi aikakausi meidän elämässä päättyy. Jos olisin viime vuonna ollut tässä tilanteessa, en olisi ollut valmis. Tällä hetkellä olen enemmän kuin valmis. Sen tiedän siitä, että innostun kun ajattelen, että saan omia menoja, omaa elämää ja itsenäistyn taas hieman. Välillä muut perheessä joustaa mun aikataulujen takia, enkä ole aina se joka vain menee muiden mukana. Pääsen tekemään omia juttuja. Vaikka olenkin todella mukavuudenhaluinen, hyppy tuntemattomaan tuntuu juuri nyt aika hyvältä. Jännittävältä - mutta hyvältä. Saan kokeilla omilla voimillani pärjäänkö. Uskon että pärjään.

Itku kurkussa. 

Ensi maanantaina lapset aloittaa päiväkodin. Ovat ensimmäiset kaksi päivää noin neljä tuntia ikään kuin tutustumassa ja sitten keskiviikkona alkaa varsinainen arki. Pienin askelin. Sydän pamppailee ja kurkkua puristaa, kun tiedän että tulen näkemään lapsiani hurjasti vähemmän kuin nyt. Vain muutaman tunnin arkena ennen nukkumaanmenoa ja sitten viikonloppuna. Se on mulle täysin uusi ajatus. Todella hankala ajatus. Etenkin Robin, jolla ei ole mitään kokemusta päiväkodista. Robin joka on herkkä ja helposti kiinni äidissä. Hän tarvii paljon enemmän läheisyyttä kuin Alina. Ja nyt hänet pitäisi jättää vieraiden ihmisten käsiin pitkiksi päiviksi joka arkipäivä. Rintaa puristaa, pala kurkussa kasvaa.

Muistamisen arvoisia hetkiä. 

Niitä on paljon. Kotiäitinä ihaninta oli, ettei missannut mitään. Näki ja koki kaikki vauvan ensimmäiset ryömimiset, kiinteiden syömiset, konttaamiset, sanat, naurut, itkut, kävelyt - kaikki. Ei jäänyt mistään paitsi. Kotiäitinä oppi itsestäkin paljon. Oppi mitä asioita pitää tärkeinä, mitkä asiat hermostuttaa, mitkä asiat saa nauramaan ja missä menee rajat. Oppi myös, miten helppoa onkaan olla vastuussa välillä vain itsestään, kun joutuu koko ajan olemaan vastuussa kolmesta ihmisestä. Kotiäitinä olen oppinut näyttämään tunteitani enemmän. Kynnys sanoa että rakastaa, on pienentynyt. Kynnys menettää hermoja on kasvanut. Kaikkea ei kannata ottaa itseensä, se tekee elämästä helpompaa. Kaikista eniten olen nauttinut arjen pienistä onnistumisista ja meidän perheretkistä. Viikonlopuista, kun ollaan kaikki koolla ja lähdetään retkelle kokemaan yhdessä uutta. Onneksi meillä on vielä yksi perhereissu tälle kesää lauantaina edessä.

Yksinäisyys oli tunteista myrkyllisin. 

Sitä helposti ajattelee, että kotiäitiys on kaikkea muuta kuin yksinäistä. Siinähän on koko ajan lasten kanssa. Niin, lasten. Aikuinen tarvii aikuisen seuraa. Saa jutella omia asioita, kertoa tunteista, peloista, hauskoista jutusta, unista, lempiruoista jne. Se on tärkeää ja sen tärkeyden huomaa helposti vasta silloin kun sitä ei ole. Pienelle lapselle ei voi kertoa, että juuri nyt ärsyttää olla neljän seinän sisällä kanssasi kotona kun olet kiukkuinen kakara. Pienelle lapselle ei voi kertoa parisuhteen pienistä ärsytyksistä. Pienelle lapselle ei voi kertoa, että on surullinen. Joskus lapsi ehkä huomaa sen itse, mutta silloin parasta on vain ottaa lapsi kainaloon ja halata. Yksinäisyys on todella pelottava paikka, mutta onneksi sieltäkin pääsee puhumalla pois. 

Yksi tärkeä oppi mitä olen lapsiltani saanut (ja mitä edelleen opettelen) on se, että joka päivä pitäisi nauraa ääneen ainakin kerran. Ehkä jopa kaksi tai kolmekin kertaa. Joskus hymykin riittää, mutta nauru tuo ilon tunteita. Jos jotain tartutetaan toisillemme nyt tulevana syksynä - olkoon se naurua!

Tällä viikolla aion laiskotella, nauraa joka päivä, pitää lapsia lähelläni heti tämän postauksen kirjoittelun jälkeen, aion nauttia pienistä jutuista ja yritän olla hermostumatta silloin, kun lapsia kiukuttaa. Teen hyvää ruokaa, nukun pitkään ja nautin. 

Ja loppuun pieni kiitos mulle itselle näistä vuosista kotiäitinä:

"Minä näen kaiken sen vaivan, minkä kotona perheesi eteen teet. Sen näkymättömän työn, josta kukaan ei kiitä. Leivänmurut, jotka pyyhkäiset pöydältä ja pyykit, jotka laitat koneeseen, vaikka pitäisi jo mennä.

Näen jokaisen kengän, jonka laitat paikoilleen, jokaisen likaisen lautasen, jonka keräät muiden jäljiltä. Kuulen jokaisen nielaistun sanan, joka olisi tehnyt mieli huutaa. Näen jokaisen kerran, kun luovut omista suunnitelmissasi muiden vuoksi.



Näen sen myös sen hiljaisen hetken ennen nukkumaanmenoa, kun avaat lastenhuoneen oven ja kuuntelet tasaista hengitystä. Ja sen menettämisen pelon, joka silloin tällöin yllättää, kun kello on jo paljon, eikä ovi ole käynyt, sen näen myös.

Näen jokaisen kyyneleen, jokaisen hymyn ja jokaisen hyväksyvän katseen. Näen jokaisen kattilallisen ruokaa, jokaisen maksetun laskun ja jokaisen läsnäolon hetken.

Kysymys kuuluu, näetkö sinä saman?

Jos näkisit kaiken, minkä minä näen, luulen, että pitäisit itsestäsi todella paljon. Jos laskisit epäonnistumisien sijasta onnistumisia, huomaisit, että olet ennemmän kuin riittävä.

Mitä jos armahtaisit itseäsi?"




- Emilia

Kommentit

  1. Voi että, ihanaa miten olet lasten kanssa saanut olla. ❤ Niin ainutlaatuista ja tärkeää. Ja nyt alkaa uusi vaihe, sekin ainutlaatuinen ja tärkeä. Iloa tuleviin päiviin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On kyllä todella kiitollinen olo että oon saanut näinkin pitkään olla kotona lasten kanssa, mutta innolla kohti uutta nyt! Ja kiitos paljon ❤️

      Poista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit