Voiko lapselle puhua kuolemasta?

Iho menee kananlihalle, kurkkua puristaa, silmät pyörii levottomasti etsien hyvää pistettä mihin voisi tuijottaa, stressihiki puskee - kun lapsi kysyy, mitä tarkoittaa kuolema.

Kun ei puhuta, asia ei ole olemassa. 

Suomessa monet perheet kokee, ettei kuolemasta puhuminen kuulu pöytäkeskusteluihin - etenkään jos pöydän ääressä istuu lapsia. Tämä on ehkä yleistys, mutta monet perheet kokee juuri noin, joilta olen asiasta kysynyt. Lasten ei tarvitse ajatella synkkiä asioita, eikä pohtia mitä tapahtuu kuoleman jälkeen. Kun lemmikki kuolee, on helpompi vain sanoa "Musti lensi taivaaseen".

Meillä ei toimita noin.

En tiedä mistä olen saanut hyvin neutraalin tavan puhua kuolemasta. Varmaankin äidiltäni, ehkä. Puhun avoimesti kuolemasta, enkä pidä sitä yhtään outona. Olen kuitenkin huomannut, että monet säikähtää tapaani puhua ja yrittää heti hiljentää, tai laittaa jotain häpeäleimaa otsaani. "Ei viitsi puhua nyt kuolemasta, kun meillä oli tässä kivaa". Varsinkin äidit kiusaantuu aiheesta, jos heidän lapsensa ovat lähellä kuulemassa. (Tähän väliin sanon, että juuri läheisensä menettänyt on eri asia, sellaiselle ihmiselle puhuisin hyvin lempeästi ja tukien). Mun mielestä on aika outoa, että kuolemakeskusteluja hävetään. Jos syntymästä voidaan puhua nykyään avoimesti (kuten limatulpasta, lapsiveden väristä, istukan repaleisuudesta ja jälkivuodosta), niin miksi kuolema on tabu? Miten sellainen, minkä kaikki kohtaa jossain kohti elämäänsä, voi olla tabu?

Mumman kuolema. 

Ensimmäisen kerran kuolemasta puhumisen vaikeus juolahti mieleeni, kun mummani menehtyi vuonna 2017 - juuri silloin kun olin saanut lääkäriltä "kyllä tämä raskaus kesken menee" -infon. Hautajaisissa yritin piilottaa kasvaneen mahani, koska luulin että saan keskenmenon pian. Tämä oli siis sitä aikaa, kun odotin Robinia. Alina ei ollut hautajaisissa, koska hän oli vasta 2-vuotias ja ajattelin, että mun on helpompi olla kun saan keskittyä vain itseeni ja surevaan perheeseeni - etenkin äitiini. Ja se oli hyvä päätös. Hautajaisista tuli myöhemmin kuvat. Asettelin kuvat albumiin ja kun Alina oli lähemmäs 3-vuotias, hän katseli kuvia itsekseen. Hän ihmetteli, ja kyseli kuvasta missä oli valkoinen arkku ja puvuissa seisovat miehet vierellä. Mietin - miksi mulle tulee olo etten saisi kertoa lapselleni mitä kuvassa tapahtuu. Tuli olo, että teen jotain väärää jos kerron kuvan totuuden. Kuuntelin kuitenkin omia periaatteitani, sekä arvojani ja kerroin, että kuvassa kannetaan mummaani. "Äidin mumma kuoli ja kuolleet laitetaan aina kauniiseen arkkuun". Kerroin myös, että hautajaisten tarkoitus on, että menehtynyt läheinen hyvästellään ja että tilaisuus on surullinen, mutta kaunis. Alina ei traumatisoitunut, eikä kauhistunut. Vastasi vain, että "sun mummalla oli kaunis arkku".

Kuolema on osa elämää. 

Koemme kaikki syntymän ja koemme kaikki kuoleman. Sitä sanotaan, että pienen vauvan rankin kokemus yleensä on syntyminen. Se on fyysisesti rankka kokemus myös vauvalle - vaikka harvoin sitä ajattelee. Silti juhlimme syntymäpäivää ilolla joka vuosi. En nyt tarkoita, että kuolema olisi yhtä kevyt aihe käsitellä, tai ettäkö sitä pitäisi juhlia - ei ehkä sovi meidän kulttuuriin. Mutta voitaisiinko siitä puhua enemmän? Mun mielestä lapsilla on oikeus tietää kuolemasta. Ei kertomalla kauhutarinoita, ei kertomalla lasten kuolemista, eikä kevyintä ole kertoa myöskään pienelle lapselle, että "myös äiti ja isi kuolee joskus". Tarkoitus ei ole aiheuttaa pelkoa tai huolta, vaan kertoa että on luonnollista kuolla, kun ihminen on vanha. Se on normaalia. Myöskin suru on normaalia.

Suru on pelottava ajatus.

En haluaisi edes ajatella asiaa, mutta varmasti meidänkin perhe joskus kohtaa surua - ainakin jossain muodossa. Uskon, että aika harva ihminen voi sanoa, ettei olisi koskaan tuntenut ketään joka on menehtynyt. Siksi haluan opettaa lapsilleni, että kuolemasta puhuminen on ok. Jos surettaa, se on myöskin ok ja siitäkin voi puhua. Luulen, että kuolemasta vaikeneminen pahentaa tuskaa. Varsinkin lapsilla, jotka eivät vielä käsitä asiaa kuten aikuiset. 

Kuolema voi olla myös kaunis.

Tarkoittaen, että täysin faktapohjainen ei tarvitse olla silloin, kun lapselle puhuu kuolemasta. On sitten uskossa tai ei - mielestäni on kaunis ajatus ajatella, että menehtyneet menevät taivaaseen. Katsovat meitä pilvien päältä päivisin ja tähtinä iltaisin. Lapsilleni olen kertonut, että mun kuollut lemmikki Onni-koira ja miehen lemmikki Rigi-koira, katselevat meitä pilvien päältä ja suojelee meitä pahoilta asioilta. Heillä on siellä hyvä olla. Ja yhtenä päivänä Alina sanoi mulle "Äiti, tuo pilvi on ihan sun vanhan koiran näköinen". Kuka tietää, ehkä siellä oli Onni. 

Kuva: @Katariina Ristimäki 

Mitä ajatuksia tämä aihe herättää? Kerrotko sä kuolemasta avoimesti lapsillesi, vai vaihdatko mielummin puheenaihetta? 

- Emilia


Kommentit

  1. Kiitos kirjoituksestasi, se oli ajatuksia herättävä. Olen samaa mieltä kanssasi siitä, että kuolemasta pitäisi puhua avoimesti, myös lasten edessä, ikätaso huomioonottaen tietenkin. Läheisen kuollessa voi lapsi saada jopa lohtua siitä, että saa olla mukana järjestämässä hautajaisia tai muistotilaisuutta, esimerkiksi auttamalla hautakiven valitsemisessa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi ja mukava kuulla että olet samaa mieltä ja että aihe herätti ajatuksia. Totta, varmasti voi olla myös lapselle tärkeää osallistua esim hautajaisten järjestelyyn - omalla tavallaan ♥️

      Poista

Lähetä kommentti