19-vuotias äiti - Näitä asioita häpesin

Nuorena äitinä sitä koki monenlaisia epävarmuuksia. Ei omasta osaamisesta niinkään, mutta mietti aivan liikaa sitä että mitähän muut ajattelevat. Mietin ensimmäisessä synnytyksessä (kun olin 19-vuotias), että mitähän tuo kätilö ajattelee. Mietin sitä, että pitääkö hän mua jotenkin tyhmänä ja lapsellisena, kun olin vasta 19-vuotias. Ajatteliko hän, että olin tekemässä elämäni suurinta virhettä ja että nuoren ikäni takia parisuhde ei ainakaan tulisi kestämään? Tiesin jo silloin, että kaikki nuo ajatukset olivat vain oman epävarmuuteni tuomia kiusaavia tunteita - niissä ei ollut mitään oikeaa perää.

Hävetti kulkea yksin vauvan kanssa. 

Jos nyt ollaan ihan rehellisiä, niin mua hävetti ihan järkyttävän paljon kulkea yksin vauvan kanssa, silloin parikymppisenä. Ajattelin, että mua pidetään eronneena vahinkolapsen saaneena epäonnistujana. Pelotti, että pienellä paikkakunnalla ihmiset tekisivät omia päätelmiään siitä, jos kävisin yksin kaupassa ilman miestä. 

Varmistin, että sormus pysyy esillä. 

Kun menimme kihloihin, olin niin onnellinen, että sain sormuksen sormeen. Jonkin ajan päästä huomasin kovaa tarvetta näytellä sormustani julkisilla paikoilla. Esimerkiksi bussissa pidin kättä niin, että sormus näkyisi. Seisoin vaunujen kanssa bussin keskiosassa ja vaikka oli kylmä talvi, otin hanskat pois, jotta ihmiset näkisivät sormukseni. Tässä taustallahan siis pyöri se, ettei kukaan voisi tehdä mulle "epäonnistujan" titteliä. Kaikki näki, että olen onnellisesti kihloissa. En ollut nuori yksinhuoltaja. Parasta oli tietenkin kulkea julkisesti perheenä, jolloin kaikki näkivät meidän onnen - nuoresta iästä huolimatta. 

En tiedä pitäisikö nauraa vai hävetä. 

Kun 2018 puolella toinen raskaus alkoi näkyä, kannoin kasvavaa vatsaani niin ylpeänä kuin voin. Silloin olin jo "vauvantekoiässä", kihloissa ja jo pienen tytön äiti valmiiksi. Olin osaava, tiesin mitä odottaa ja olin itsevarmempi. Silti muistan, että menin mielummin raskaana ollessa kauppaan koko perheenä, tai edes miehen kanssa kaksin. Siten mua ei oltaisi voitu luulla yksinhuoltajaksi, joka odottaa vauvaa yksin. Nyt tällä hetkellä, tänä vuonna, juuri nyt - en tiedä pitäisikö ajatuksilleni nauraa vai pitäisikö niitä hävetä. Ensinnäkin, tilanteita on monia. Jos olisinkin ollut vauvan kanssa yksin 19-vuotiaana - olisiko se ollut mun vika? Olisiko mun pitänyt hävetä? No ei! Nostan hattua yksinhuoltajille, se ei varmastikaan ole helppo homma. Yksinhuoltajuus ei ole vika. Toisekseen, tarvisiko mun hävetä jos odottaisin vauvaa yksin, ilman kumppania? No ei! Elämässä tapahtuu ja tilanteita ei aina voi valita. Tällä kertomuksella en halua antaa sellaista kuvaa, että pitäisin yksinhuoltajia tai nuoria äitejä epäonnistujina. Asia ei todellakaan ollut/ole niin. Se oli vain henkilökohtainen oma kauhukuvani, mitä pelkäsin. Inhosin ajatusta siitä, että meidän perheen onni ei näy ulospäin. Koska epäilijöitäkin aina siihen aikaan meillä oli. 

Hyvin itsevarma äiti. 

Kaikilla meillä on omat heikkoudet ja epävarmat hetket. Vaikka ei olisi epävarma ihminen, kohtaa silti varmasti monta kertaa viikossa tilanteita, kun ei ole omalla mukavuusalueellaan. Silti menneisiin vuosiin verrattuna koen olevani hyvin itsevarma äiti. En enää pelkää "leijonaemoja" tai "mammaryhmiä". En koe olevani huonompi kuin muut äidit, vaikka olenkin vasta 24-vuotias. En siedä mitään alistavia kommentteja äitiydestäni, iästäni tai perheestäni. En selittele, tai pyytele anteeksi omia valintojani. Silti olen lämmin ihminen, avoin ja sydämellinen. Itsevarmuus ei kohdallani tarkoita törppöä, vaan enemmänkin itsensä kunnioittamista. Ja en tiedä vaikka syy itsevarmuuteeni olisi juurikin se, että olen joutunut käsittelemään isoja asioita nuorena äitinä. Ehkä?

Toki edelleen on ihanaa mennä koko perheen voimin kaupungille tai kauppaan, mutta voin mennä myös yksin lasten kanssa - ilman mitään nöyryyttäviä ja kiusaavia ajatuksia. Ja vaikka se kuulostaa monen korvaan itsestäänselvälle asialle, se ei aina ole sitä kaikille. 


- Emilia

Kommentit

Suositut postaukset