Hematooma kohdussa - Lääkärin karmaisevat sanat

Olen tästä aiheesta jo joskus ohimennen puhunutkin täällä blogin puolella. Kuitenkin aihe on ollut aina jonkun toisen aiheen sivussa, (esimerkiksi kun olen vertaillut raskauksiani tai jos olen puhunut synnytyksistä). Nyt annetaan tälle aiheelle oma postaus ja tuodaan näkyvyyttä tällaisellekin asialle. Jos olet raskaana tai pelkäät hirveästi kaikkea mitä raskausaikana voi tapahtua, suosittelen ettet lue tätä. Ainakaan juuri nyt. Tässä tarinassa on onnellinen loppu. Siltin omat kokemukset ja muistot aiheesta ei ole kovin kivoja ja haluan kirjoittaa asiat kaunistelematta. Muistathan myös sen, että tämä on mun kokemukseni. En halua pelotella tällä ketään, enkä myöskään luvata että näin hyvin aina kävisi. Jokainen raskaus on uusi oma juttu, eikä se koskaan ole täysin samanlainen toisen raskauden kanssa. 

Onnekas alku. 

Kaikki meni kuin unelma. Tai no, ei ehkä sittenkään. Saatiin positiivinen raskaustesti heti ensimmäisellä yrityksellä, oli syyskuun ensimmäinen viikko vuonna 2017. Jo kolme päivää ovulaatiosta, sain pienet haamuviivat näkymään testissä. Ihan uskomattoman nopeasti! Yritin malttaa olla kertomatta miehelle heti, mutta maltoin olla sen 2 minuuttia hiljaa. Jossain vaiheessa tein sitten digitaalisen raskaustestin. Siihen tuli 1-2 viikkoa raskaana. 

Raskausviikolla 5 tuli ensimmäinen oksennus.

Aloin ihan alkuviikoilta asti pitämään oireista listaa. Joko unohdin ne hyvät puolet, tai sitten niitä ei vain ollut. Lista on aika negatiivinen (ja myös aika henkilökohtainen), joten en sitä täällä kuitenkaan näytä. Mutta joo, sieltä alkuviikoilta asti pahoinvointi lähti voimistumaan. Se oli kamalaa (jälleen), mutta ainakin kertoi mulle siitä, että vauva kasvaa ja voi hyvin. Raskausviikolla 10 mulle pamahti ihan järkyttävä keskenmenon pelko. Ihan puskista. Ja pam.

Ambulanssilla sairaalaan. 

Oli viikonloppu kun kaikki oli normaalisti ja mies lähti Seinäjoelle tapaamaan vanhempiaan. Olin edelleen pää ämpärissä, mutta muuten hyvillä mielin. Olin laittanut Alinan päiväunille ja menin sohvalle makoilemaan. Ponnistin itseni istumaan ja kuului kamala NAPS. Tunsin kuinka jotain lämmintä valui reittäni pitkin. Pomppasin maailman nopeiten ylös ja samalla alleni tippui verilammikko. Enkä isontele asiaa yhtään; se oli ison lautasen kokoinen verilammikko. Yhtäkkiä aloin hyperventiloida ja muistan, että ensimmäisenä mieleeni tuli kuin lehden otsikot "MÄ SAAN JUURI NYT KESKENMENON. NYT SE TAPAHTUU MULLE". Soitin jostain syystä ensimmäisenä itkien miehelleni ja hän varasi heti junaliput Tampereelle. Sitten soitin ambulanssin. En oikein tiennyt mitä tehdä, sillä kipuja ei ollut yhtään. Mutta verta tuli sen verran paljon, etten uskaltanut jäädä kotiin yksin pienen Alinan kanssa. Pohdin jopa sitä, että enkö tunne kipuja vaan shokin takia. Mutta ei, kipuja ei missään vaiheessa tullut.

"Onko siellä sun aviomies?" 

Muistan kun ensihoitajat tulivat meille ja yrittivät rauhoitella mua. Toinen heistä kyseli tietojani samalla, kun vuodin verta keittiön lattialle ja toinen heistä hiipi lastenhuoneeseen. Olin varma että Alina säikähtää, kun hänen herätessään päiväunilta vierellä oli outo mies. Mutta ei, Alina tuli sieltä oikein hymyilevänä ensihoitajan sylissä luokseni. Pakkasimme puhtaat vaatteet mukaan ja lähdimme ambulanssilla Taysiin. Matkan aikana soitin siskolleni, että hän tulisi hoitamaan Alinaa tutkimusten ajaksi. Hän asui onneksi sairaalan lähellä, joten pääsi nopeasti pyörällä apuun. Mies oli tässä vaiheessa junassa. Soitin hänellekin ja samalla ensihoitaja kysyi "onko siellä sun aviomies?", vastasin vain että kyllä. En kokenut tarpeelliseksi ambulanssissa istuessa ja Alina sylissä selittää, että hän on kihlattuni, ei aviomieheni. Ensihoitaja puhui mieheni kanssa ja neuvoi mistä hän löytää mut sitten kun saapuu sairaalalle. 

"Kyllä tämä kesken menee". 

Saavuin osastolle ja odottelin todella kauan lääkäriä, puhutaan tunneista. Kun lääkäri vihdoin tutki mut, hän sanoi "siellä se vauva on hyvinvoivana ja syke löytyy". Ehdin jo antaa pienen hymyn, kunnes hän näyttäessään ultrakuvaa sanoi "kyllä tämä kesken kuitenkin nyt menee". Mun maailma musertui siinä hetkessä. Tuntui siltä, kuin kätilö olisi ojentanut mulle vauvan ja vienyt sen heti sittenkin pois. Tuo lääkäri tuntui pahalta ihmiseltä ja kun armottomasti itkin siinä verta vuotavana ja haarat levällään, hän vain tokaisi "kohdussasi on hematooma mikä on sikiön kokoinen, eli sikiö tulee vuotamaan hematooman mukana pois parin päivän aikana". Hän lähti ja jätti mut yksin siihen huoneeseen. Ei pahoitellut, ei lohduttanut. Ei mitään.

Ihana sairaanhoitaja. 

Jouduin yöksi naistentautien osastolle (4b) ja sain suoneen jonkun verenvuotoa estävän lääkkeen. Mies kävi katsomassa mua - ja halasi. Se oli paras juttu koko päivänä. Hän ei kuitenkaan voinut jäädä yöksi, joten olin pian taas aivan yksin. Lääkärin sanat kummittelivat ja odotin koko ajan, että milloin supistelukipu alkaa ja milloin menetän kohdussa olevan pienen lapseni. Vähän vanhempi sairaanhoitaja (nainen) tuli huoneeseen ja halasi mua. Halaus tuntui niin lämpimältä, aidolta ja välittävältä. Hän sanoi mulle, ettei hematoomat raskausaikana ole harvinaisia. Ja että mun vauvalla on hyvät mahdollisuudet selvitä. Hän sai mut tuntemaan, että jotain toivoa on.

Hautajaiset ja perheelle kertominen. 

Kaiken stressin keskellä jouduin kokea vielä mummani hautajaiset. Isoin ongelma oli pukeutuminen; täytyi näyttää fiksulta, mutta en halunnut näyttää mahaani. En halunnut, että kukaan saa tietää että olen raskaana. Kamalaa, jos joutuisi ensin kuulemaan sukulaisilta onnittelut ja heti perään osanotot keskenmenosta. Molemmille meidän vanhemmille ja sisaruksille suunniteltiin, että kerrotaan jouluna. Jotenkin kivalla tavalla, joululahjaksi. Mutta sekin meni sitten siinä, kun asiat menivätkin näin. En olisi halunnut salailla perheeltä, että olin sairaalassa. 

Saimme Robinin meidän perheeseen. 

Raskausviikolla 16 hematoomasta johtunut vuoto loppui. Ultrassa käytiin ja kaikki oli hyvin. Vauva oli päihittänyt hematooman ja pysynyt kohdussa turvallisesti. Nyt tekisi mieli mennä näyttämään Robinia tuolle kyseiselle lääkärille, joka niin kylmästi kertoi että tämä raskaus menisi kesken.

Ja ai niin, hematoomalle ei koskaan löytynyt syytä. Joskus niitä vain kuulemma tulee. Eikä niistä usein kokemuksia kuule, jollei läheisellä tai itsellä ole sellaista ollut. Niin, hematooma on siis mustelma. Senkin googlasin heti lääkärin sanojen jälkeen. 

Tiesitkö sä, että raskauden aikana kohdussa voi olla mustelma?

Tässä kuvassa on se päivä, kun sain tietää olevani raskaana, alkusyksynä 2017. Ylempi kuva on raskausviikolla 20 otettu kuva. Siinä mulla on samat vaatteet kuin silloin ambulanssi-päivänä. 

- Emilia

Kommentit

  1. Nimetön1/12/20

    Hematoomista kirjoitetaan hyvin vähän. Itse sen jouduin tässä raskaudessa kokemaan ja se oli mielenterveydelle aika kokemus, ei koskaan voinut olla varma oliko vuoto hematoomaa vai keskenmenoa... Hematoomani ei ollut iso, mutta se ei tyhjentynyt vaan vuoti ja vuoti ensimmäiset 11 viikkoa enemmän ja vähemmän. Rakenneultrassa vasta todettiin sen olleen hävinnyt, jolloin raskaudesta uskalsi hieman jo nauttia ja siitä kertoa. Nyt viimeisiä viedään rv 35+4 ja kaikki hyvin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu olen huomannut saman, että näistä asioista puhutaan todella vähän. Se on nimenomaan mielenterveydelle raskas juttu kun koko ajan saa pelätä. :( Harmi juttu että sinäkin jouduit tuon kokea, mutta onneksi nyt kaikki hyvin! Tsemppiä loppuraskauteen :)

      Poista

Lähetä kommentti

Suositut postaukset