Ikä on vain numero - Vai onko sittenkään?

Kamppailin pitkään ikäni kanssa, kun tulin äidiksi. Olin silloin 19-vuotias ja monesti kuulin sanottavan, että 19-vuotias on vielä teini. Ja sanasta teini mulle tuli mieleen vain epäkypsyys ja se, ettei ehkä otettaisi vielä niin tosissaan. Pari kuukautta synnytyksen jälkeen siirryin parikymppisyyden puolelle. Se oli jollain tavalla todella huojentavaa! 

Kypsempi henkisesti, ainakin salaisesti.

Mulle tuli teini-ikä melko aikaisin, ainakin aikaisemmin kuin monille kavereilleni. Henkinen sellainen siis. Joskus 14-vuotiaana oli se pahin aika ja sitten se oli ohi. En tarkoita, että olisin ollut 15-vuotiaana esimerkiksi kypsä äidiksi - mutta tietynlainen uhmakkuus jäi pois. Tupakkaa ja alkoholia ei löytynyt omista kiinnostuskiikareista. Muistan kun katsoin vähän "säälivästi" heitä, joilla alkoi vasta yläasteen jälkeen pahat teiniuhmat. Silti mukauduin ihan hyvin kaveriporukkaan, enkä usko että monikaan heistä olisi kokenut että olisin jotenkin "vanhemman" oloinen kuin mitä he olivat. En halunnut antaa ylimielistä ja "pikkuvanhaa" kuvaa itsestäni. Meillä kotona kyllä oli usein puhetta, että olen kypsempi moniin ikäisiini verrattuna. Kaverustuin parhaiten pari vuotta mua vanhempien kanssa. Tuohon aikaan iällä oli väliä ja ikä ei ollut vain numero.

Hävettää olla vasta 24-vuotias.

Iästä on jotenkin vaikeaa puhua olematta ylimielinen tai outo. Tuntuu, että yhteiskunnassa tietyssä iässä olevien kuuluisi käyttäytyä aina tietyllä tavalla. Teininä ollaan teinejä, parikymppisenä ollaan vähän hukassa ja kolmekymppisenä perustetaan perhe ja eletään ruuhavuodet. Nelikymppisenä voimaannutaan ja löydetään uudelleen itsensä, viisikymppisenä ajatellaan omaa napaa ja uskalletaan vaatia töissä parempaa palkkaa. Kuusikymppisenä nautitaan elämästä ja odotellaan tulevia eläkepäiviä. Mä en ole mielestäni enää erityisen hukassa, enkä vietä railakasta sinkku-opiskelijaelämää. En ajattele myöskään niin itsekkäästi, kuin monesti parikymppisten ajatellaan käyttäytyvän. En voi - koska mulla on perhe. Jotenkin hävettää sanoa, että olen 24-vuotias Emilia, kun tuntuu henkisesti että eläisin kolmekymppisen elämää. Häpeä on inhottavaa, koska haluaisin nauttia siitä että olen nuori. Se kolmekymppisyyskin tulee - varmasti nopeammin kuin osaan ajatellakaan. Ihan hassua! Samaistuuko kukaan?

Tammikuussa ikää mittariin 25.

Nämä tulevat synttärit on ne, mistä iloitsen varmaankin eniten! En ollut mitenkään ihmeellisen onnellinen, kun täytin 18-vuotta. Pääsin baariin tanssimaan, mutta ei se mitenkään superihmeellistä ollut. Ikä 25 on kuitenkin jostain syystä suuri juttu. Se pyöristetään lähemmäs kolmeakymppiä ja se on lähempänä viittäkymppiä kuin omaa syntymää. 

Onko luku 25 mulle se, kun olen oikeasti aikuinen?


- Emilia


Kommentit

Suositut postaukset