Muistellaan - Emilia teininä

Kun tammikuussa täytin 25 vuotta, koin ensimmäistä kertaa muuttuneen iän jotenkin merkitykselliseksi. Sehän on yleinen vitsi, kun kysytään syntymäpäivänä "no, tuntuuko nyt erilaiselta kun on taas vuotta vanhempi?". En osaa sanoa miksi, mutta tänä vuonna musta tuntui erilaiselta. Ikä on vain numero, joten en sano että juuri tämä numero 25 on jotenkin merkityksellinen - ei. Ehkä vaan oma elämäni on sellaisessa risteyksessä, että olen kasvanut jotenkin erityisen paljon henkisesti viime vuoden aikana. En tiedä.

Baarit mukavuusalueen ulkopuolella.

Vaikka olenkin nuori aikuinen ja elämää on toivottavasti vielä paljon edessä, niin koen että teiniajoista on jo rutkasti aikaa. Kakskymppisyyden kohdilla jokainen kasvaa ja kehittyy varmaan eniten kuin koskaan, henkisesti. Usein tuntuu, että elän "kolmekymppisen" elämää ruuhkavuosien keskellä. Me ollaan se "Prismaperhe" ja me ollaan niitä, jotka ovat oikeutettuja perheparkkiin kaupan pihassa. En koe yhtään eläväni "parikymppisen" elämää ja se on aika ihana tunne. En kaipaa sitä hukassa olemisen tunnetta, enkä kaipaa mitään säätöjä tai löytöretkiä. Nautin turvallisuudesta, oman perheen kanssa olemisesta ja siitä, että löytöretkeilyt on retkeilty ja vauvavuodet vietetty. Iän, tai etenkin elämäntyylin tuoma ero korostuu isosti etenkin opintojen parissa. Suurinosa meidän luokkalaisista vasta haaveilee baareihin pääsystä, kun itselle sellaiset jutut on jo niin mukavuusalueen ulkopuolella olevia juttuja. Ollut jo, nähnyt jo, kokenut jo. Silti on ollut kivaa huomata itsestä, etten anna ikäeron tulla esteeksi. En näe mitään syytä, miksi en tulisi toimeen vaikkapa meidän luokan nuorimpien kanssa. Samassa veneessä sitä kuitenkin siellä koulussa kaikki ollaan.

Millainen Emilia oli teininä?

Olin oikeasti aika kiltti. Järkyttävän kiire oli itsenäistyä ja näyttää omaa pärjäämistä - sekä etenkin päästä omein vanhempien mielipiteistä eroon, luoden omia ajatuksia. Ajatukset ja mielipiteet tuli ilmi välillä aika isosti, mikä nyt kuuluukin siihen ikään. Olin 12-vuotias kun poltin ensimmäisen tupakan välitunnilla yläasteella olevien kavereiden kanssa. Nyt kun ajattelee, niin aivan liian aikaisin. Seiskalla aloin lintsaamaan koulusta ja se teki musta "pahiksen". Oikeasti totuus lintsailun takana oli erittäin vaikeat aamuheräämiset (siitä on mustaa valkoisellakin) ja kainaloiden liikahikoilu. Mutta koska teininä kaikki poikkeava oli noloa, en siitä kellekään kertonut vaan olin mielummin poissa koulusta. Taustalla siis ei ollut laiskuus, eikä etenkään kapina.

Juorukello, viihdyttäjä ja kaikkien kaveri.

Olin melko suosittu koulussa teininä, tunsin paljon ihmisiä ja uskalsin tutustua helposti uusiin ihmisiin. Olin mukavaa seuraa ja hyvät vitsit oli aina taattua kun mun kanssa hengaili. Hain (kuten melkein kaikki teinit) paljon hyväksyntää kavereilta, joten juoruilin paljon. Sain kavereita sillä, että mulle avauduttiin - mutta sain kavereita myös sillä, että kerroin usein juttuja eteenpäin. Ymmärrän kyllä syyt sille miksi pieni teini-Emilia käyttäytyi noin, mutta paljon on luottamuksia korjailtu vuosien saatossa takaisin. Tuollaisella juorukello-maineella on myös se huono puoli, että on paljon joutunut todistella olevansa muuttunut ihminen. Vaikka tyhmäkin sen luulisi tietävän, että se millainen ihminen on teininä - ei ehkä ole se mitä oikeasti on, sillä taustalla siinä iässä on epävarmuutta, hyväksynnän hakua ja itsensä etsimistä.

Jos voisin sanoa 14-vuotiaalle itselleni.

Kerro murheistasi vanhemmillesi, älä piilota ongelmia. Näytä enemmän herkkyyttä, se on suuri voimavara. Pidä rakkaimmat ystävät lähelläsi, suurella kaverimäärällä ei ole merkitystä. Älä valehtele, vaan kerro mitä oikeasti tunnet. Keskustele enemmän arjestasi kotona. Kerro ääneen, jos koet kiusaamista tai epärehellisyyttä. Nauti huolettomasta elämästä.

Silloin itketti, nyt naurattaa.

Mulla on jokseenkin järkyttävä muisto siitä, kun olin noin 13-vuotiaana isossa kaveriporukassa. Koin paljon epävarmuutta pienistä rinnoistani ja muistan niin elävästi sen, kun kaveriporukan pojat pyysi meidät tytöt riviin ja arvosteli meidän ulkonäköä. Sain vastaukseksi "voisit olla jonon etupäässä muuten, mutta sulla on järkyttävän pienet tissit ja noi kolme finniä otsassa". Tuo tilanne kiteyttää kyllä hyvin teini-iän elämän. Ulkonäkö edellä mennään, mainetta saadaan kavereista ja on niin miellyttämisenhaluinen, ettei osata sanoa ei. Nyt aikuisena sitä on hyvin ristiriitaisissa ajatuksissa. Toisaalta tuo oma kokemus naurattaa jälkikäteen, mutta toisaalta puistattaa se, millaiseen maailmaan Alina ja Robin kymmenen vuoden päästä joutuu.

Vaikka aikuisena monilla on enemmän murheita ja huolia kannettavanaan, niin olen erittäin iloinen siitä että elän juuri tällaista elämää juuri nyt. Toivon, että teiniajat jäävät hyvin muistiin - silloin osaan ehkä antaa paremmin ymmärrystä omille lapsilleni, kun yläaste kutsuu ja itsenäistyminen alkaa. Se hyöty on olla nuori äiti, että omasta nuoruudesta ei ole kauhean kauaa aikaa.



Tehtävä: muistele millainen teini sä olit.

- Emilia




Kommentit

Suositut postaukset